Kaivohuone

Ravintola Kaivohuoneen sisäänkäynti Ison Puistotien puolella.

Kaivohuone on Helsingin Kaivopuistossa Ison Puistotien varrella sijaitseva ravintola. Vuonna 1838 valmistuneen rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Carl Ludvig Engel. Nykyään Kaivohuonetta vuokrataan yksityistilaisuuksiin ja siellä toimii kolmena päivänä viikossa iltaisin auki oleva ravintola, baari ja yökerho. Rakennuksen omistaa Helsingin kaupunki, mutta ravintolatoiminnasta vastaa Night People Group -yhtiö.

Kaivohuone on ravintola Kaisaniemen ohella Helsingin vanhimpia ravintoloita.[1]

Historia

Kaivopuiston kylpyläaika

Kaivohuoneen rakentaminen liittyy Kaivopuiston perustamiseen. Aiemmin sotilaskäytössä ollut kaupungin ulkopuolinen autio alue muutettiin liikemies Henrik Borgströmin aloitteesta puistoksi, johon perustettiin varakkaiden venäläisten kesäturistien houkuttelemiseksi Kaivopuiston kylpylä. Helsingin kaupunki vuokrasi alueen 50 vuodeksi vuonna 1834 perustetulle Ullanlinnan Kylpylaitos Osakeyhtiölle, jonka suurin osakas ja tosiasiallinen johtomies oli Borgström.[2][3][4][5] Vuonna 1836 suunnitelmaan lisättiin myös ”kaivolaitos”, jonka rakentamisesta vastasivat kemian professori Pehr Adolf von Bonsdorff, vuorikomissaari Victor Hartwall ja maisteri Fredrik Tengström.[6] Puiston keskelle rakennettu Kaivohuone valmistui vuonna 1838, ja se avattiin yhdessä merenrannassa sijainneen kylpylän kanssa 5. kesäkuuta 1838. Carl Ludvig Engel lienee suunnitellut molemmat rakennukset.[2][3][4] Kaivohuoneen piirustukset eivät ole säilyneet.[7][8]

Kaivohuone oli alkujaan tarkoitettu kylpylävieraille terveysvesien nauttimiseen, seurusteluun, ateriointiin ja tanssiaisiin. Alueella ei sijainnut lähdettä, joten rakennuksessa ei nimestään huolimatta todellisuudessa ollut kaivoa.[4][2] Juomat hankittiin von Bonsdorffin ja Hartwallin vuonna 1831 perustamasta mineraalivesitehtaasta, joka sai vuonna 1836 virallisen luvan terveysvesien myymiseen.[4][2][6] Kaivohuoneen rakentaminen kylpylän yhteyteen lienee ollut juuri von Bonsdorffin ja Hartwallin idea. Hartwallin sittemmin yksin johtamasta tehtaasta kasvoi aikanaan Hartwall-yritys.[6] Terveysvesiä nautittiin lääkärin ohjauksessa kerran päivässä aamulla vähitellen kasvavin annoksin. Hoitojakso kesti kuukauden tai puolitoista. Kaivohuoneella oli tarjolla 24 eri vesilajia, joista osa oli suola-, osa rauta- ja osa rikkipitoisia.[7][2] Pullotettuina tarjottiin yhdeksää vesilajia, joista osa lienee tuotu ulkomailta. Kaivohuoneen ensimmäisenä lääkärinä oli professori Lars Henrik Törnroth.[7] Terveysvesiä tarjoiltiin ylensä kesäkuun 13. päivästä elokuun loppuun, ravintola oli auki koko kesän.[9] Myös alkoholia oli tarjolla.[3]

Kaivohuone 1860-luvulla, takana vasemmalla musiikkilava.

Kaivohuoneen rakennukseen kuului alkujaan empiretyylinen julkisivu, neljän pylvään kannattelema päätykolmio eli frontoni ja pitkä lasiveranta.[4] Sisällä oli suuri salonki, biljardisali, ruokasali, naisten sali, sanomalehtisali ja ravintolanpitäjän asunto.[3][7] Kaivopuiston kylpylästä tuli suosittu Pietarin seurapiirien keskuudessa, joten myös Kaivohuone tuli tunnetuksi Helsingin kesäisen seuraelämän keskuksena. Siellä esitettiin musiikkia ja järjestettiin kesäisin kahdesti viikossa tanssiaiset, keskiviikkoisin ylhäisölle ja sunnuntaisin tavalliselle kansalle.[3][2] Siellä pidettiin myös suuria juhlia, esimerkiksi joinakin vuosina yliopiston promootioillalliset.[8][10] Kylpylän suosio matkailukohteena romahti 1850-luvulla koleraepidemioiden ja Krimin sodan seurauksena. Se lopetti toimintansa 1900-luvulla ja tuhoutui helmikuun 1944 suurpommituksissa.[3][2] Puisto oli siirtynyt kaupungin omistukseen vuokra-ajan päätyttyä 1880-luvulla.[2][8]

Myöhempi ravintolatoiminta

Kaivohuoneen ensimmäisenä kesänä 1838 ruokatarjoilusta vastasi ruotsalaissyntyinen Cajsa Wahllund, jota seurasivat saksalaissyntyiset ravintoloitsijat.[9] Vuosina 1841, 1843 ja 1853–1869 ravintoloitsijana toimi Louis Kleineh, joka alkoi vuonna 1858[11] pitää ravintolaa auki ympärivuotisesti, järjesti siellä näytelmäiltamia ja perusti sen vierelle puistoteatterin.[12][13] Vuonna 1864 Kaivohuoneen lounaispuolelle valmistui arkkitehti Carl Albert Edelfeltin suunnittelema musiikkilava. Hieman pohjoisempana sijainnut puistoteatteri purettiin vuonna 1874 suuren teollisuunäyttelyn väliaikaisen näyttelypaviljongin tieltä.[8]

Yliopiston promootioillalliset Kaivohuoneella vuonna 1907.

Vuonna 1875 ravintoloitsijaksi tuli Carl Kämp, jonka aikana ravintolassa järjestettiin vierailevien eurooppalaisten esiintyjien varietee-esityksiä. Kämpin jälkeen ravintoloitsijoina toimivat muun muassa Johanna Charlotta Maexmontan vuosina 1898–1902 ja Karl Edvard Jonsson vuodesta 1912 aina 1920-luvulle. Ravintolan viereen valmistui 1900-luvun vaihteessa arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema uusi teatterilava, Kaivohuoneen teatteri (Brunnshusteatern, ”Brunnis”), jossa järjestettiin vuoteen 1932 suosittuja operettiesityksiä. Ulkomainen operettiseurue kiinnitettiin aina koko kesäksi. Myös skandinaavinen revyynäytelmä kuplettilauluineen tuli Suomeen Kaivohuoneen kautta.[14] Ravintolalla oli pitkään oma vakituinen orkesteri.[15]

Kaivohuoneen rakennusta on 1860-luvulta alkaen muutettu ja laajennettu useasti. Vuoden 1897 muutostyöt suunnitteli Theodor Höijer.[11]

Muu käyttö vuonna 1917

Vallankumousvuoden 1917 aikana Kaivohuone oli vuorotellen eri järjestyskaartien hallussa. Sinne sijoitettiin lyhytikäinen Kaivohuoneen poliisikoulu, jossa entiset poliisit kouluttivat miehiä everstiluutnantti Bruno Jalanderin elokuun lopussa perustamaan Helsingin kunnalliseen järjestyskaartiin. Marraskuun yleislakon aikana Helsingin punakaarti (viralliselta nimeltään järjestyskaarti) miehitti Kaivohuoneen ja pakotti poliisikoulun lopettamaan toimintansa. Kaivohuoneella toimi tämän jälkeen Helsingin punakaartin omavaltaisen radikaalisiiven johto. Taloa miehitti kivityömies Kalle Mannisen johtama kaartilaiskomppania, mutta todellisena johtajana lienee ollut Oskari Rantala, Kustaa Salminen tai Adolf Taimi.[16] Punakaarti luopui Kaivohuoneesta suurlakon jälkeen, kun venäläiset takavarikoivat talon asevarastot. Toisen tiedon mukaan takavarikoinnin suoritti SDP:n puoluekokouksen lähetystö.[17] Kaivohuone oli syksyllä 1917 myös kapinallisten venäläisten matruusien komentokeskuksena.[14]

Nykyaika

Vuonna 1990 Juhani Merimaa ja Pekka Görman perustivat Kaivohuoneelle Liberatore-klubin, josta tuli lyhyeksi aikaa hyvin suosittu, sillä se oli Helsingin rockklubeista ainoana auki neljään asti aamulla.[18][19]

Sisäänkäynti nykyasussaan.

Vuonna 2004 Kaivohuoneen vuokrasi Helsingin kaupungilta kymmeneksi vuodeksi Helsingin Kaivohuone Oy, josta puolet omisti Sedu Koskisen yritys SK Ravintolat ja puolet Kassiopeia Oy. Koskinen remontoi ja uudisti ravintolan, jolloin sinne saatiin lähes 200 asiakaspaikkaa lisää sekä kolme VIP-tilaa.[20][21] Keittiömestariksi palkattiin Jyrki Sukula.[20] Myöhemmin Koskinen lunasti Helsingin Kaivohuone Oy:n kokonaan omistukseensa.[22] Vuonna 2011 omistus siirtyi Koskisen ja SK Ravintoloiden entisten johtajien perustamalle Night People Group -yhtiölle.[23][24] Itse rakennuksen omistaa yhä Helsingin kaupunki.[25]

Lähteet

  • Mikko-Olavi Seppälä ym. (toim.): Kaivopuisto. Entisaikain Helsinki XVIII. Helsinki-seura, Helsinki 2008.
  • Päiviö Tommila: Helsinki kylpyläkaupunkina 1830–50-luvuilla. Helsinki-seura, Helsinki 1955.

Viitteet

  1. Kimmo Oksanen: Miksi Helsinki antaa yhden vanhimmista ravintoloistaan kasvaa rikkaruohoa? 1800-luvun paviljonki Kaisaniemen puistossa on mennyt hyvin huonoon kuntoon Helsingin Sanomat 26.8.2020. Viitattu 12.9.2022.
  2. a b c d e f g h Seppälä ym. 2008, s. 13, 29, 31–34, 87.
  3. a b c d e f Kirsti Toppari: ”Kaivopuisto ja Kaivohuone”, s. 332–333 teoksessa Puhvelista Punatulkkuun: Helsingin Vanhoja kortteleita (Kaija Ollila & Kirsti Toppari). Helsingin Sanomat, Helsinki 1977.
  4. a b c d e Matti Klinge: Pääkaupunki: Helsinki ja Suomen valtio 1808–1863, s. 243–246, 248. Otava, Helsinki 2012.
  5. Tommila 1955, s. 14, 26–27, 29–30.
  6. a b c Tommila 1955, s. 33–37.
  7. a b c d Tommila 1955, s. 60–64, 312–314.
  8. a b c d Asmo Alho & Uljas Rauanheimo: Helsinki ennen meitä, s. 177, 189. Otava, Helsinki 1947.
  9. a b Tommila 1955, s. 67–68.
  10. Tommila 1955, s. 130–131.
  11. a b Kaivopuisto Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY, Museovirasto. Viitattu 12.9.2022.
  12. Bengt von Bonsdorff (suomentanut Maija Hirvonen): Kleineh, Louis (1808 - 1874) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  13. Seppälä ym. 2008, s. 49–50.
  14. a b Seppälä ym. 2008, s. 93–100.
  15. Seppälä 2008, s. 102.
  16. Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa: Sotasurmat 1917–1918, s. 98, 151, 174–175. Gummerus, Helsinki 2015.
  17. Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua, s. 57, 437. Atena, Jyväskylä 2014.
  18. Tiina Räsänen: Kaivohuone vapaalla (tilaajille) Helsingin Sanomat 9.6.1990. Viitattu 12.9.2022.
  19. Mikko Aaltonen: Suomirockin leppoisa Aurinkokuningas (tilaajille) Helsingin Sanomat 30.12.2010. Viitattu 12.9.2022.
  20. a b Pete Suhonen: Tämä on uusi Kaivohuone! City 7.5.2004. Viitattu 13.9.2022.
  21. Antti Tiainen: Sedu Koskisen yhtiö käräjöi Kaivohuoneen remontista (tilaajille) Helsingin Sanomat 25.8.2010. Viitattu 13.9.2022.
  22. Musta vuosi Iltalehti 14.4.2010. Viitattu 13.9.2022.
  23. Heidi Lindewall: Suuri suomalainen yökerhoketju talousvaikeuksissa Iltalehti 13.9.2013. Viitattu 13.9.2022.
  24. Sedu Koskisen ravintolat siirtyvät uuteen yhtiöön MTV Uutiset 3.5.2011. Viitattu 13.9.2022.
  25. Johanna Mannila: Kaivohuoneen ravintolaa ei vielä myydä (tilaajille) Helsingin Sanomat 6.9.2012. Viitattu 13.9.2022.

Aiheesta muualla

  • Commons-logo.svg Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaivohuone Wikimedia Commonsissa
  • Ravintolan kotisivu
  • Kaivohuone Helsingin kaupunki
  • Kaivohuone City.fi